Itämeri-Välimeri

Olen siis 63-vuotias mies, koulutukseltani teatteritaiteen maisteri, joka on ennenaikaisella eläkkeellä yllä mainittujen sairauksien vuoksi. Masennus, uupumukset ja päihdeongelmat ovat seuranneet minua koko aikuiselämäni ajan, ja ne ovat niin kietoutuneet toisiinsa, että on mahdotonta sanoa, mikä johtuu mistäkin. Pari vuotta sitten olin niin huonossa kunnossa, että elämäni päättyminen oli hiuskarvan varassa. Minulla ei ollut enää työkykyä, olin menettänyt omistusasuntoni, harrastukseni lentämisen ja asuin asuntovaunussa keskellä metsää. Vaunussa oli sinänsä kaikki mukavuudet, mutta ei se ole aikuisen miehen koti. Eläkehakemukseni oli hylätty useita kertoja pätevistä lääkäreiden, psykoterapeutin ja työpsykologin lausunnoista huolimatta, eikä minulla käytännössä ollut mitään tuloja. Elin seurakunnan ja ruokajonojen avulla, ja se häpeä, joka siitä syntyi, oli omiaan vielä lisäämään masennustani. Kaikki elämänilo oli kadonnut.
Olen ollut hoidossa masennuksen, uupumuksen ja päihdeongelmien takia vuodesta 2010 asti. Periaatteessa laitoin korkin kiinni jo vuonna 2006, kun menetin työpaikkani teatterissa päihteiden käytön takia. Sen jälkeen on retkahduksia tullut useita. Elämäni on kuitenkin vuoden 2006 jälkeen ollut 99 prosenttisesti raittiina olemista. En ole koskaan kieltänyt omaa vastuutani päihteiden käytöstä. Kukaan ei ole koskaan kaatanut väkisin alkoholia suuhuni tai antanut minulle lääkkeitä vasten tahtoani. Oli enemmän onnesta kuin päättävyydestä kiinni, että en joutunut huumeiden tielle. Päihteitä ei käytettäisi, jos niistä ei olisi jotain hyötyäkin. Minulle ne toivat helpotusta masennukseen ja vähän iloa elämään. Jossain vaiheessa kuitenkin päihteiden tuoma helpotus loppui ja niistä muodostui riippuvuus, joka oli niin vahva, että ainut vaihtoehto oli lopettaa niiden käyttö kokonaan.
Raitis elämä oli minulle elämistä ilman varsinaista iloa, tekemistä hammasta purren ja selviytymistä päivästä päivään. Tein erilaisia pätkätöitä ja yritin opiskella itselleni uuden ammatinkin. Mikään yrityksistä ei vienyt elämääni halumaani suuntaan, vaan uuvuin yhä enemmän ja masennukseni syveni. Elämäni alkoi pyöriä yhä enemmän jatkuvasti vaihtuvien lääkäreiden, sairauslomien, syyllisyyden tunteiden ja pitenevien reseptilistojen ympärillä.
Hoitoni, joka siis alkoi jo vuonna 2010, on lähes koko ajan ollut hajanaista, vaillinaista, eikä kokonaisvastuuta ole ollut millään hoitotaholla. Pelkistäen voidaan sanoa, että lyötiin pilleripurkki kouraan ja lähetettiin kotiin.
Vuonna 2015 jouduin sairaalaan alkoholin ja itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Siellä tapasin lääkärin, joka kohteli minua ihmisenä ja ymmärsi tilanteeni hengenvaarallisuuden. Hän myös ihmetteli hoitoni rikkonaisuutta ja ryhtyi toimiin selvittääkseen kokonaistilanteeni. Tämän lääkärin ansiosta lääkitykseni korjattiin, pääsin psykoterapiaan ja eläkehakemukseni laitettiin vireille. Minulle selvisi myös kyseisen lääkärin ja psykoterapeutin ansiosta, että olen sairas, en huono ihminen. Tällä oivalluksella oli ratkaiseva merkitys toipumiseni kannalta. Vaikka olin vakavasti masentunut, niin jossain syvällä sisälläni säihkyi pieni toivon kipinä siitä, että jonain päivänä voisin jatkaa elämääni inhimillisellä ja siedettävällä tavalla. Oman taakkansa elämääni toi voimakas tarve salata totuus kaikilta ystäviltäni ja jopa läheisiltäni. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että sairauteni on ollut nähtävissä kaikille niille, jotka vähänkin tuntevat minua. Se on ollut kuin tuskan majakka ilon merellä.
Masennusta on vaikeaa ymmärtää, jos ei ole itse sitä kokenut. Se ei ole tuskaa, surua, ahdistuneisuutta tai alakuloisuutta. Edellä mainitut ovat asioita, jotka silloin tällöin kuuluvat normaaliin ihmiselämään. Masennus ei ole mitään. Se on täydellistä tyhjyyttä, kyvyttömyyttä tuntea yhtään mitään. Kuin kelluisi loputtomassa tyhjiössä, jossa ainut konkreettinen asia on rinnan alla painava musta möykky. Masennusta kuvataan usein sanoilla: mikään ei tunnu miltään. Se on osuva kuvaus. Masennuksessa kaikki asiat ovat yhdentekeviä. Asiat, jotka ennen toivat mielihyvää, eivät enää herätä minkäänlaista reaktioita. Jos tunnet tuskaa, se on lahja, koska se on merkki siitä, että olet vielä elossa. Vakava masennus vie täysin toimintakyvyn, ja elämän päättämisestä omin käsin tulee yhtäkkiä varteenotettava vaihtoehto. Vakavasta masennuksesta selviytyy erittäin harvoin ilman ulkopuolista apua. Vaikka olin päässyt asiallisen hoidon piiriin monen vuoden rikkonaisen hoidon jälkeen, niin siitä huolimatta masennukseni kroonistui. Lääkkeet auttoivat jonkun verran, ja elämäni alamäki loiveni. Mutta se jatkui kuitenkin alamäkenä, ja sekä fyysinen että henkinen terveyteni rapistui hitaasti mutta varmasti. Unettomuus, kelvottomuuden tunteet ja itsetuhoiset ajatukset vaivasivat jatkuvasti, ja veivät lopulta toimintakykyni kokonaan. Silti, vielä siinäkin tilanteessa, yritin pitää kulisseja pystyssä ystävieni edessä, vaikka vietin suurimman osan ajasta sängyssä verhot alas vedettynä. En halunnut kuolla, mutta en jaksanut elääkään.
Olin tullut elämässäni risteykseen, jossa piti valita. Jatkaako vai ei? Kesällä 2022, muistan vielä päivämääränkin - 10. kesäkuuta. Oli kaunis aurinkoinen iltapäivä. Minä olin maannut vaunussani lähes kolme vuorokautta ja noussut vain ulkoiluttaakseni koiraani ja antaakseni hänelle ruokaa. Elämä tuntui täysin turhalta. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta sen tiedän, että se ei ollut tietoinen päätös. Ehkä se oli eloonjäämisvaistoa. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Nousin sängystä käydäkseni vessassa, ja siinä samalla silmiini osuivat vanhat kuluneet juoksutossuni asuntovaunun lattialla. Olen nuorempana ollut kova juoksemaan, ja myös aikuisena elämässäni on ollut jaksoja, jossa olen harrastanut kestävyysjuoksua. Sen kummemmin asiaa miettimättä laitoin tossut jalkaan, otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Sanomattakin on selvää, että siitä ei tullut mitään. Olin ylipainoinen, joka paikkaa särki ja fyysisesti olin rapakunnossa. Sadan metrin jälkeen oli pakko pysähtyä ja vetää henkeä. Jatkoin sitkeästi kaksi ja puoli kilometriä, välillä hölkäten ja välillä kävellen. Kun palasin vaunulle, tuntui kuin Pendolino olisi jyrännyt ylitseni. Istuin vaununi portailla ja siemailin vettä, kun havahduin siihen, että oloni oli muuttunut. Ei mitenkään ratkaisevasti, mutta tunsin pienen levollisuuden virtaavan suonissani. Tiedän hyvin, että sen aiheutti lievä endorfiiniryöpsähdys, mutta minulle se oli kuin taivas. Varsinkin, kun viimeiset kuukaudet olivat kuluneet kuin usvassa vaeltaen kantaen rinnan alla yhä suurenevaa mustaa möykkyä.
Illalla menin saunaan.
Seuraavana päivänä toistin lenkin, ja sama levollisuus valtasi minut. Olin löytänyt uuden addiktion, tällä kertaa sellaisen, josta saattaisi olla jotain hyötyäkin. Kävin päivittäin lenkillä kuukauden verran vain saadakseni hetken mielirauhan. Samasta syystä olin aikoinaan tarttunut pulloon. Kuukauden jälkeen tein itselleni harjoitusohjelman 10 kilometrin juoksua varten. Joskus totuus on tarua ihmeellisempi, koska seuraavana päivänä sain myönteisen eläkepäätöksen. Kun rupesin saamaan vakituista eläkettä, pystyin vuokraaman asunnon Helsingistä.
Syksyn aikana juoksin neljä kertaa viikossa ja kuntoni nousi kohisten. Olisin mieluiten viettänyt kaiken aikani syksyisillä pimeillä poluilla otsalampun valossa, mutta kerrankin osasin tehdä jotain maltilla. Usein tullessani hyvältä ja sopivan raskaalta lenkiltä huomasin endorfiinihuuruissani ajattelevani: tältä siis tuntuu olla normaali ihminen. Talven aikana juoksin vesi-, lumi-, ja räntäsateessa, pakkasessa, lumessa, loskassa, jäällä ja myrskyissä Jos sää ei sallinut juoksemista ulkona, juoksin kerrostalomme portaikossa. Talven aikana hyvä ystäväperheeni pyysi minut mukaan vuoden 2023 Helsinki City Runin maratonviestijoukkueeseen. Juoksin reilun 13km osuuden, enkä ikinä unohda sitä tunnetta, kun tuhansien muitten osallistujien kanssa juoksin kepein askelin aurinkoisia Helsingin rantoja pitkin. Istuessani ystävieni kanssa maalintulon jälkeen Olympiastadionin ulkopuolella tunsin jotain, joka etäisesti muistutti onnea.
Kesällä 2023 loukkasin selkäni ja jouduin pitämään taukoa juoksusta. Liikunnasta oli tullut niin oleellinen osa elämääni ja hoito masennukseen sekä riippuvuuksiin, että en voinut elää ilman sitä. Masennus alkoi taas nostaa päätään. En keksinyt muuta ratkaisua kuin kaivaa kellarista isäni vanha kolmivaihteinen ja kolme numeroa liian pieni Monark-pyörä ja lähteä polkemaan ympäri pääkaupunkiseutua. Niin pyöräily palasi elämääni lähes 50 vuoden tauon jälkeen. Ihastuin välittömästi vapauden tunteeseen ja pyöräilyn erittäin terapeuttiseen ja rauhoittavaan vaikutukseen. Muutaman viikon jälkeen hankin itselleni kunnon gravelpyörän ja jatkoin pyöräilemistä. Olin juoksukiellossa n. kolme kuukautta ja sen aikana ajoin pyörällä n. 2000km. Erityisesti ihastuin maantiepyöräilyyn ja pitkiin 50-90km lenkkeihin loppukesän kauniissa illoissa. Ajaessani ensimmäistä yli 100km lenkkiä Helsingistä Lahteen syntyi idea pidemmästä pyörälenkistä, ja sitä kehittelin syksyn aikana. Näin syntyi tämä projekti.
Nykyään sekä juoksen että pyöräilen. Minulla on kotona spinningpyörä ja lihaskuntolaitteet, jolla pidän itseni kunnossa talven ajan. Odotan kevättä ja pyöräilykauden alkua kuin pikkupoika joulupukkia. Liikunta on yhtä oleellinen osa elämääni kuin ruoka, juoma ja uni.
Sairastan edelleen masennusta ja alkoholismia, mutta nyt minulla on keinot selvitä niistä. Toimintakykyni on edelleen rajoittunut, ja jaksan tehdä keskittymistä vaativia asioita vain muutaman tunnin päivässä. Pyörän satulassa voin istua vaikka koko päivän väsymättä. Liike on lääke – minun kohdallani tuo pitää harvinaisen hyvin paikkansa. Ja mielialani on pääasiallisesti plussan puolella.
Minun tarinastani voi saada sen käsityksen, että kun on masentunut, niin ottaa vain itseään niskasta kiinni ja lähtee lenkille, niin kaikki asiat ratkeavat kuin itsestään. Näin ei ole. Masennus vie toimintakyvyn, ja useimmiten masentunut tarvitsee apua noustakseen suosta. Siihen tarvitaan ammattitaitoista hoitoa, lääkitystä tai terapiaa. Usein kaikkien näiden yhdistelmää. Kun ihminen on saatu toimintakykyiseksi, hänen on aika ottaa itse ainakin osavastuu toipumisestaan. Joillekin se voi olla liikunta, mutta on varmasti muitakin tapoja hoitaa mielenterveyttään. Liikunnan on kuitenkin tieteellisesti todistettu parantavan mielenterveyttä, ja se on Suomessa otettu Käypä-hoitoon yhtenä masennuksen hoitokeinona. Minun elämäni pelasti yksi iltapäiväinen lenkki, ja tämän projektin myötä toivon pystyväni auttamaan myös muita, jotka vielä taistelevat mielenterveys-, ja päihdeongelmien kanssa. Monet tuttavistani ovat olleet minuun yhteydessä sen jälkeen, kun kerroin sairaudestani. He ovat halunneet puhua omista samankaltaisista ongelmistaan. En ole lääkäri, enkä terapeutti, mutta olen ilomielin jakanut kokemuksiani näiden ihmisten kanssa. Auttamalla muita, edistän myös omaa toipumistani. Mielenterveys on edelleen yhteiskunnassamme jonkinlainen tabu, mutta meille, jotka ovat sen kerran täydellisesti menettäneet, kohtuullisen terve mieli on arvokkain asia, jonka voi omistaa.